Sää on suosinut meitä koko caminon ajan. Santiagoon astelimme Monte del Gozolta kirkkaassa 24-asteen helteessä. Kaikesta huomasi, että olemme saapumassa Galician pääkaupunkiin, jossa asukkaita on satatuhatta. Ensin sivuutettiin täkäläinen Pasilanmäki eli julkiset ja kaupalliset radio- ja tv-studiot, sitten laskeuduttiin moderniin kongressikaupunginosaan, jossa uraihmiset istuvat lattella puvuissaan. Vähitellen - siis reppu selässä suorastaan pitkän vaelluksen jälkeen - moderni kaupunki alkoi jäädä taakse ja keskiaikaisen vanhan kaupungin portit lähestyä.
Löysimme hotellimme ja pääsimme pienen virkistymisen jälkeen kulkemaan caminomme loppuun ilman reppuja. Kaikkialla sanotaan, että katedraalin korkeat tornit näkyvät jo kaukaa, mutta meiltä ne kyllä onnistuivat piiloutumaan niin, että kuljimme muutaman kadun verran ympyrää ennen kuin vanha kaupunki alkoi hahmottua. Pyhiinvaeltajien toimistoakin haimme tovin, mutta kyllähän se löytyi ja tiskin takaa ystävällinen virkailija, joka hyväksyi suorituksemme vilkaistuaan täynnä leimoja olevia pyhiinvaelluspassejamme. Nyt meillä on sitten todistukset eli compostelat siitä, että olemme vaeltaneet jalkaisin ranskalaista tietä 490 kilometriä lähtien Burgosista 3.10. ja saapuen 27.10.2016 Santiago de Compostelaan.
Kaupunki ja sen katedraali ovat rakentuneet apostoli Jaacobin, espanjalaisittain Santiagon ja suomeksi Jaakon, oletettujen pyhiinjäännösten kunniaksi. Katedraalissa säilytetään hopeista lipasta, jossa näitä hieman kiistanalaisia jäännöksiä säilytetään. Tietysti mekin kävimme lipasta katsomassa ja sytytimme kynttilät. Caminon aikana Jaakosta on tullut melkein kaveri, näkyyhän hänen hahmonsa väsyneenä matkalaisena sauvoineen sadoissa korkokuvissa, patsaissa ja tauluissa matkan varrella. Santiagon katedraalissa Jaakko on kyllä kiillotettu ja puleerattu melkein tunnistamattomaksi. Katedraalin alttarin taakse on rakennettu portaat, joita pitkin noustaan perinteen mukaisesti halaamaan Jaakon patsasta, jolle on puettu hopeinen jalokivin koristeltu viitta. Me taputimme patsasta kannustavasti hartioista, mutta moni jäi liikuttuneena patsaan luo pitkäksi aikaa. Katedraalissa oli esillä myös hänen toinen sotaisa esittämismuotonsa, maurintappaja Santiago Matamoros, joka on minulle hyvin vieras, vaikka historialliset syyt tälle roolihahmolle ymmärränkin.
Lepäämme loppuillan ja tähtäämme perjantain messuun, jossa suuren suitsutusastian, Botafumeiron, pitäisi heilua peregriinoille. Kirjoitan ehkä sen jälkeen levänneellä mielellä muutaman ajatuksen siitä, mitä camino on meille merkinnyt.