Miksi caminolle?

Lähtö on sitten maanantaina, parin päivän päästä. Hauskaa huomata, että Kuhankäsittelijä, joka aluksi lämpeni hitaammin caminolle, on nyt vielä päättäväisempi kuin minä. Jotenkin lähdön kynnyksellä mieleen nousee myös empimistä ja pieniä huolenaiheita, varsinkin kun olemme molemmat poteneet pari viimeistä viikkoa pahaa flunssaa lihaskipuineen sun muine kiusoineen. Peilissä vilahtaa punasilmäinen zombie, jota itsekin säikähtää. Olemme vakuutelleet toisillemme, että ei tässä mitään ulkoaohjattua suoritusta olla tekemässä. Mennään kehoa, mieltä ja fiiliksiä kuunnellen. Edelleen tuntuu kuitenkin itsestään selvältä ja luonnolliselta, että lähdemme. Ensimmäinen askel on tärkein, kyllä se tie sitten kantaa, näin ajattelemme.

Lähtöön liittyy monta mukavaa asiaa. Saamme ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen olla taas kaksin ja vapaita, ihan vain toisiamme varten ilman rakentamisia, remppoja ja muita arkihuolia. Ehkä reppuselkämatkailusta ja omin jaloin vaeltamisesta tulee uusi elämäntapa. Ehkä laihdumme ja kunto kohenee... ja joka tapauksessa selviä terveysvaikutuksia pitäisi jokapäiväisestä liikkeellä olosta ja luonnon keskellä elämisestä olla. Ehkä mieli rauhoittuu ja tulee vastaanottavaisemmaksi. Ehkä tutustumme uusiin ihmisiin ja elämäntapoihin... Itse aion pysähtyä taivastelemaan pieniä ja suuria ihmeitä, pyhiinvaelluksella kun ollaan.

Kaikki alkaa olla valmiina. Peregrinojen perinteenä on viedä kivi kotimaasta Rautaristille. Kuhankäsittelijä haki omansa viime viikonlopulla syntymäkodistaan, äitinsä kukkapenkistä tuvan ikkunan alta. Uskon että sillä on hänelle erityinen merkitys, varmasti mukana kulkee paljon muistoja, kiitollisuutta ja hänen 92-vuotiaan äitinsä siunauksia.  Minä hain kiveni kesällä Rääkkylästä rannalta, jossa olen aina tuntenut elämänriemua ja voimaa. Kiven pyöreä, käteen mukavasti istuva muoto muistuttaa kaikesta rakkaasta: pojistamme aina heidän vauvavuosistaan asti ja jo edesmenneistä vanhemmistani ja isovanhemmista. Iloisena piirinä mukana kulkee myös tädin ja serkkujen muodostama kesäperhe, isänpuoleisten serkkujen turhan vieraaksi jäänyt hyvä porukka, mieheni veljet perheineen ja monta vanhaa ja uutta ystävää ja työkaveria. Kun kiven pinta lämpenee kädessäni, tuntuu kuin olisin osa isoa kannattelevaa rakkauden kehää. Jätän kiven Rautaristille ja toivon, että sama myötätunnon ja läheisyyden kokemus auttaisi minua jatkossa olemaan paremmin läsnä ja avuksi, kuka nyt kulloinkin lähelle sattuu osumaan.

Toissailtana meillä käväisi kaksi ystävää, jotka kulkevat ajatuksissa mukanamme lapinkiven myötä. Ja jos nousu Rautaristille ottaa koville, on meillä nyt repussa haltialeipää, kaksi Lapin voimapatukkaa. Niillä matka jatkuu varmasti. Kummasti tie alkaa jo auttaa meitä. Olin jo aika kurjassa kunnossa, silmä tulehtuneena ja selittämätön viiltävä lihaskipu vasemmassa kyljessä, mutta ne unohtuivat siinä jutustellessa. Sain mukaan myös pienen pipettipullon ihmeöljyä, joka taitaa olla tarkoitettu kasvoille, mutta voi vielä päätyä taika-aineeksi jalkarakkoja vastaan. Ja Kuhankäsittelijä sai parturiltaan juuri kuukaudeksi riittävän pikkupullon shampoota ihan vain lahjana ja kannustuksena vaeltamiselle. Tätä kaikkea on jo syytä pysähtyä ihmettelemään.

Tarkoituksenmukainen on kaunista

Vaatepuoli ja ostoksilla käyminen eivät ole oikein koskaan olleet minun juttuni. Jotenkin kaapista löytyy aina tylsiä ja yhteensopimattomia vaatekappaletta, joista ei mitenkään saa harkittuja ja aistikkaita asukokonaisuuksia. Ja urheilutekstiilit ovat olleet pääasiassa vanhoja teepaitoja ja virttyneitä leggingsejä (en nyt suostu muistelemaan 80-luvun verkkareita ja tuulipukuja). Siksipä on ollut hauskaa lukea erilaisia varustelistoja ja -vertailuja caminolle. Viime keväästä alkaen olen vähän kerrassaan täydennellyt omia varusteitani ja vaellusgarderobia.

Nyt on kivaa katsella kirjoituspöydälle kerääntyneitä röykkiöitä ja nauttia kaikesta siitä uudesta ja (suhteellisen) kauniista, mitä urheiluliikkeiden aleista olen löytänyt. Viimeisin ilonaihe ovat urheilurintaliivit, jotka tuntuvat mukavilta päällä, eivät purista ja kiristä pidemmänkään käytön jälkeen. Täytyy tunnustaa, että hipelöin varusteitani harvasen ilta ja sujautan koemielessä päällekin, että kaikki on varmasti ok. Ihan rahallisestikin kaikkien varusteiden hankinta on sen verran tyyristä, että on järkevää käyttää sesonkialet hyväksi ja jaksottaa ostot usealle kuukaudelle.

Muutamilla viime kävelyillä olen jo testannutkin varusteitani ja hyvältä tuntuu. Tärkeimmät ovat tietysti kengät ja sukat, joihin olen tosi tyytyväinen. Reppu, 40-litrainen Ospreyn Tempest, istuu nyt kahden koekävelyn säätämisen jälkeen tosi hyvin selkään. Jouduin pariinkin kertaan lyhentämään olkahihnoja, mutta onneksi se on tosi helppoa selkäosan tarrakiinnittimiä siirtämällä. Sadeviittaa en ole vielä käyttänyt tositoimissa, mutta luottamus on suuri, että sillä pärjään, en ole hankkinut mitään täysin sateenpitävää pukua, kun kokemuksen mukaan sellaisessa kastuu joka tapauksessa sisältäpäin. Hyvä tuulitakki minulla kyllä on. Viimeisin ilonaihe on siisti silkkivillainen aluspaita, jota voin hyvin käyttää myös kevyenä välivillapaitana tai yöpaitana.

Nyt on sitten karsimisen aika. Koekävelyt vahvistivat sen, että reppu on syytä saada mahdollisimman kevyeksi, max 6 kiloa eväineen ja vesineen. Kaikki, minkä tarpeellisuutta pysähtyy kerrankin miettimään, on raakattava pois. Eilen lyhentelin pyyhettä 30 sentillä, joku sata grammaa siinäkin jäi pois. Kesämakuupussini on mahdollisimman kevyt, sitä en uskalla jättää kotiin, sillä kokeneet kertovat, ettei pelkällä silkkipussilla ainakaan kaikkina öinä lokakuussa tarkene kivisissä, lämmittämättömissä albergueissa.

Jos palkkiona on kevyin jaloin ja iloisin mielin etenevä kävely, kuten viikonloppuna Pirttimäen poluilla Espoossa, luovun ilomielin joistakin jo rakkaiksi käyneistä uusista vaatteistani, odottavathan ne kotona seuraavia retkiä.

Pitkäjärven ympäri

Kuhankäsittelijä on saanut lempinimensä Espoon Pitkäjärven kalansaaliiden perusteella. Miksi siis kävelylenkillekään kotijärveä edemmäs. Päätimme tallustaa vaelluskengissämme ja kevyillä repuilla Pitkäjärven kulttuurimaisemissa noin 15 kilometrin kierroksen järven ympäri.

Vanhakartanon kylästä kaarsimme Kehä kolmosen varteen kävelytielle, joka kulkee Juvankartanon vieritse melkein seinää hipoen. Pian olimme lintutormilla, jossa pidimme vesihuikkatauon. Kun katseen pitää kosteikossa, melkein unohtaa, että ollaan metropolialueella. Liikenteen melu kyllä kuului katkeamattomana.

Seuraava etappi oli upeasti remontoitu Hämeenkylän kartano Vantaan puolella. Sattumalta kartanolla vietettiin avointen ovien päivää kirpputoreineen, esittelyineen ja konsertteineen. Väkeä oli tosi paljon liikkeellä. Mekin vilkaisimme sivukartanon sviitiä ja hörppäsimme ilmaiset pullakahvit, vaikka emme osanneet tällaista tilaisuutta odottaa. Lapsilla oli hauskaa hoidetussa kartanopuistossa.

Hämeenkylän jälkeen tallustimme vanhaa Kuninkaantietä kohti Linnaisten kartanoa. Matkalla näimme lakkautusuhan alla olevan Tuomelan koulun, jonka puolesta taistelee asukasliike.

Omenat ja kesäkirjasto ovat aika kiva tapa osoittaa mieltä

Hauskaa katsella vanhoja perinteisiä tiloja upeine pihapiireineen, joiden lomassa notkelmissa näkyvät rivi- ja omakotialueet ovat kuin entisajan alustalaisten asumuksia.

Laaksolahden urheilukeskuksen ohitettuamme olisimme voineet valita Lähderannan kehutun nepalilaisen ravintolan. Mutta mehän halusimme hampurilaiset välipalaksi, siis S-marketiin. Caminolla olisimme tässä vaiheessa juuri kahvin ja bocadillon tarpeessa kympin kävelyn jälkeen. Toimii, voimia riitti eikä jaloissa tai muutenkaan kropassa tuntunut mitään väsymisen oireita.
Kolkekannaksen rantapolulla katselimme  kaisloittunutta ja ruohottunutta Pitkäjärveä ja Lippajärvestä virtaavaa uomaa, joka on lähes ummessa. Vaikea uskoa, että 1500-luvulla Hämeenkylästä seilattiin merikelpoisilla aluksilla Tallinnaan kalaa myymään ja ostoksille. Matalimmat rantatontit olivat silloin vuonon pohjaa.

Järvenperässä Träskändan kartano jatkaa Kuninkaantien kartanotunnelmaa. Sen paras puoli on kaikille avoin puisto ulkoilupolkuineen, siltoineen, istutuksineen ja vanhoine tammineen. Rapattu kartanorakennus ei valitettavasti ole se jättikokoisen huvikummun kaltainen puulinna, jossa Aurora Karamzin kestitsi keisaria ja muita Venäjän mahtavia, se rakennus paloi Auroran viimeisinä vuosina. Espoon kaupunki yrittää löytää käyttöä vuosia tyhjillään olleelle päärakennukselle, joka vaatii perusteellisen korjauksen. Toisella puolella tietä on lasten kulttuurikeskukseksi kunnostettu pikku-Aurora, josta kartanon emäntäkin olisi ylpeä.

Vielä muutama kilometri kävelytietä Karanzinin päiväkodin ja Marketan puiston tienhaaran ohi Kullonmäkeen ja ikivanhan tammen ohi pitkää ja jyrkkää alamäkeä Neppersiin. Noin 17 kilometrin aamulenkki on kuljettu ja kroppa kiittää. Tätä lisää.