Teneriffa on upea vaelluskohde

Kotiuduimme Teneriffalta viikon reissulta. Kännykän askelmittariin kertyi peräti 90 km erisorttisia vaelluksia kylistä ja kaupungeista Teiden tulivuoren kuumaisemaan, Rambla de Castron rantatyrskyihin ja Santiago de Teidestä Mascan vuorikylään. Tässä pieni otos  pohjoisen Teneriffan vaellusmahdollisuuksista.

Vaeltajia näkyi saarella paljon, varsinkin saksalaisia täydellisine varusteineen. Kanarian saarilla on viime vuosina panostettu reittimerkintöihin ja polkujen kunnostamiseen. Hyvää opaskirjaa tai karttaa emme vielä löytäneet mutta niin kova innostus jäi, että jatkan etsimistä. Nyt käytössä oli Paddy Dillonin Parhaat patikkareitit, mutta sen reittikuvaukset ovat aika epämääräisiä. Turisti-infosta sai karttoja.

Majapaikkamme oli Puerto de la Cruzissa ja sen bussiasemalta oli hyvät yhteydet saaren pohjoisosan reiteille. Asemalta voi ostaa Titsan ladattavan bussikortin, jolla matkat maksavat muutaman euron. Teiden retkeilykeskukselle ja hissille kulkee aamuin ja illoin vuoro 348. Kannattaa olla ajoissa jonossa, sillä kohde on suosittu. Jätimme hissikyydin tälle Espanjan korkeimman vuoren huipulle kokematta, koska se olisi ennakkovarauksineen sitonut liikaa aikataulua. Halusimme patikoida omin jaloin. Opastuskeskukselta lähtikin sopiva kympin kierros.

Rambla de Castrolle päädyimme sattumalta. Lähdimme tutkimaan Puerto Cruzin hiekkarannan takana niemellä näkyvää kalastajakylää ja siitä seuravalle niemelle ja sitten näimmekin polkumerkit. Onneksi jalassa oli vaellussandaalit. Aivan Atlantin rantaa kulkeva polku on ollut aikoimaan suorin reitti kalastajakylästä toiseen. Nyt polkua on kunnostettu ja kaiteita lisätty, mutta jännää oli edelleen - varsinkin kun emme yhtään tienneet etukäteen, minne päädymme. Polku päättyi St. Pedron mukavaan rantaravintolaan, jonka lounaan jälkeen jaksoimme palata omin jaloin takaisin hotellille. Bussillakin olisi päässyt. Edestakaista matkaa tuli 13 km.

Santiago de Teiden sievään kylään pääsi bussilla 325.  Olimme lueskelleet blogeista, että sieltä voi jatkaa Mascaan jalkaisin. Saimme turisti-infosta neuvot, joilla oikea polunpää löytyi, mutta kukaan ei varoittanut siitä mitä hurjaa oli edessäpäin: tiukkaa kipuamista lohkareiden välissä ja yhä kapeammaksi käyvää polkua jyrkänteiden reunalla ja vuoren huipulla pilvien korkeudella - eikä kaiteista tietoakaan. Selvisimme uskomattomasta seikkailusta ja takaisin hotellillekin bussilla Mascasta Buenavistan kautta Puerto Cruziin. Illalla koko 12 km vaellus oli kuin unennäköä kaikessa upeudessaan.

Mascasta Los Gigantesin rannikolle vievä rotko on muuten suljettu vaaratilanteiden takia; aikaisemmin se oli saaren suosituin vaellusreitti.

Caminolle Portugaliin!

Leskenlehtien ja sinivuokkojen kera aktivoituu myös vapaa vaeltaja: koko talven suunniteltu Camino Portuguès käynnistyy tuota pikaa.  Lennämme välilaskulla Portoon pääsiäisen jälkeen myöhään illalla. Perillä pitäisi odottaa kuljetus majapaikkaan ja seuraavana aamuna sitten lähdemme kävelemään läheltä lentokenttää.

Kuhankäsittelijä on tällä kertaa tehnyt jopa ennakkosuunnitelman päiväetapeista. Saa nähdä, tuleeko sitä seurattua vai innostummeko kuitenkin vaeltelemaan mielihalujen mukaan. Oppaana meillä on taattua John Brierleyn laatua eli englanninkielinen opaskirja karttoineen sekä kylien ja kaupunkien kuvauksineen. Ranskalaisella reitillä kirjasta oli kivaa katsella etukäteen seuraavan päivän kulkua ja suunnitella majoitusta. Edellisillä reissuilla olemme aina päässeet yöksi joko albergueen tai hostelliin, joten emme ole nytkään varanneet majoituksia etukäteen. Kulkijat kyllä kertovat, että caminon suosio on kasvanut ja ruuhkaakin on ilmennyt.

Portugalissa maasto on aika tasaista ja ennakkoon suunnitellut päivämatkat ovat aika lyhyitä. Ehkä me nyt sitten todella vain nautiskelemme matkanteosta. Mene ja tiedä, kyllähän reppuun ja jatkuvaan liikkeelläoloon on taas tottumista. Jäykkä olkapää ja heikompi jalka muistuttelevat olemassaolostaan jo kotilenkeillä, joten eivätköhän ne pysy matkaseurana myös caminolla.

Muuten valmistautuminen on ollut aika huoletonta. Tärkeimmät eli reput ja kengät ovat kummallakin entiset, tutut ja koetellut. Vaatetukseen olen vaihtanut  pari merinovillaista teepaitaa, muuten menen entisillä. Huoltotoimia varten on matkakokoinen shampoo, hammastahna, vaseliini, aurinkorasva, hammasharja, hiusharja ja pyyhe. Näillä mennään. Olen jo aikaisemmin huomannut, että reppu on saatava mahdollisimman kevyeksi, mieluiten korkeintaan viiteen kiloon, niin taivaltaminen sujuu iloisesti. Ohuen untuvapussin ja silkkilakanapussin taidan kuitenkin ottaa edelleen varalta mukaan, vaikka kaikkina öinä niitä ei ole tarvittu.

Ainoa hiukan painava tavara on ollut iPad näppäimistöineen. Nyt taidan jättää sen pois. Päivitän reissun päällä päivän tunnelmat Facebookiin Vapaalla vaelluksella -sivulle https://www.facebook.com/Kirjolaukka/ 

Silti - jotenkin kirjoittaminen on ollut osa caminoa. Jäänköhän kaipaamaan tätä reissuvihkoani...

Kotka Rankki, Itäisen Suomenlahden kansallispuisto

Rankki valikoitui Itäisen Suomenlahden kansallispuiston kohteeksi, sillä varsinaisen kansallispuistoalueen sisällä ainoastaan Ulko-Tammioon kulkee yhteysalus ja siellä taas ei ole majoitusta tai muita palveluja. Seikkailimme siis elokuun helteessä vanhalle puolustusvoimien vartiolinnakesaarelle, joka siirtyi vuonna 2015 Kotkan Saaret Oy:n omistukseen ja matkailukäyttöön. Ja onhan legendaarista kokea omin silmin Kotka Rankki, ohutta yläpilveä... Sääasema toimii Rankissa edelleen automatisoituna.

Yhteysalus lähti Kotkan Sapokan satamasta aikataulun mukaan. 45 minuutin merimatkan aikana näimme muitakin hauskannäköisiä ulkoilusaaria, mm. hiekkarantaisen Lehmäsaaren, jonka satamassa yhteysalus pistäytyi. Olimme ostaneet liput netistä, mutta eipä niitä kysytty, henkilökunta taisi heti arvata keitä olemme. Laiva oli täynnä iloisia syntymäpäiväjuhlien viettäjiä, joista monet olivat yötä puolustusvoimien entisissä rivitaloasunnoissa. Minä olin varannut kuitenkin majoituksen kasarmiin lähellä ravintola Rankin Sotkua.

Heitimme reput punkkaan ja lähdimme tutustumaan saareen. Varsinaisesta vaelluksesta ei Rankissa voi puhua, sillä saari on vain 1,5 kilometriä pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 500 metriä leveä. Saarta  voi kuitenkin kiertää kalliorantojen lisäksi muutamaa eri polkua pitkin, joten noin viitisen kilometriä taisimme talsia ensimmäisenä päivänä.

Maisemat olivat upeita, kuin ulkosaarella ikään. Rannat ovat pääosin meren hiomia silokallioita, joiden väliin on muodostunut idän puolella suloisia laguuneja. Länsipuoli on tuulisempaa ja karumpaa.

Eteläkärkeen pääsee hyppelemällä kivillä ja kallioilla, sinne ei kulje varsinaista polkua. Vanhan majakan luona siinsivät kirkkaalla säällä myös Venäjälle kuuluvan Suursaaren rannat. Eteläkärki on jo kansallispuiston rajalla.

Paluu kasarmille olikin sitten ainakin Kuhankäsittelijälle muistoja herättävää. Kasarmia ei ole juurikaan kunnostettu, joten entiset suihkutilat ja vessat palvelevat nyt matkailijoita.

Tupien kerrossängyt ovat uusia, sillä armeija vei omansa pois lähtiessään. Patjat, peitot, tyynyt ja vuodevaatteet olivat uusia ja puhtaita, mutta seiniin lienee pinttynyt armeijan hiki ja muutama homesieni. Onneksi ikkunoita saattoi helteellä pitää auki.

Illaksi saimme upean elämyksen, kun toinen seurue halusikin pienemmän komentajan saunan ja me pääsimme omalla vuorollamme kahdestaan entiseen joukkuesaunaan. Tilaa riitti ja löylyt olivat sähkökiukaasta huolimatta ihanan pehmeät. Kun illaksi osui vielä hieno auringonlaskunäky saunan terassilta, niin taisimme löylytellä ja vilvoitella ainakin puolenkymmentä kertaa.

Pesutilatkin joukkuesaunassa olivat oikein toimivat.

Seuraavana aamuna kiertelimme saaren tuulisella rannalla 11m/s myrskytuulessa ja tutkimme myös metsäisen sisäosan polkuja. Tähystyspaikkoja, betonipunkkereita ja vanhoja tykkejä Rankissa riittää ihmeteltäviksi.

Aamuyöstä satoi ja luonto oli ihan erilainen kuin edellisenä rutikuivana aurinkopäivänä. Sammalet heräsivät vihertävään eloon yllättävän nopeasti.

Löysimme myös kuntoradan, jota varusmiehet ovat kiertäneet varmaankin satoja kertoja palvelusaikanaan. Kyllä meilläkin kertyi kävelyä viitisen kilometriä. Rankin Sotkun runsaan aamupalan jälkeen voimia riitti.

Kotiinlähtö viivästyi aikatauluun merkitystä klo 14:sta puolisen tuntia. Yllätykseksi meitä tultiinkin hakemaan nopealla kumiveneellä, jonne mahduimme hyvin, sillä pääjoukko oli lähtenyt pois jo aamulaivalla. Aika jännä kokemus.

Rankki on tutustumisen arvoinen saari ja kokemus oli mukava. Matkailupalvelut ovat kyllä vielä aika keskeneräisiä edelliskertaiseen Örön saareen verrattuna. Tiloja ei ole juuri kunnostettu ja vähän laiminlyödyn näköiseltä näyttää polkujenkin varrella. Kaksi isoa syntymäpäiväseuruetta taisivat sekoittaa henkilökunnan aikataulut ja ravintolan ruokatarjontakin oli meille yksittäisille matkustajille vähänlaista. Soppaa kuitenkin saatiin ja einespitsat iltapalaksi. Parhaansa henkilökunta yritti. Lähipäivinä on kuulunut uutisia näytteijöistä, jotka ovat ostaneet Rankista mökkipalstoja. Rakennustöitä ei vielä näkynyt, mutta voi olla, että vuosien päästä nykyisestä nostalgisesta ruususen unesta (hah, sotilassaarella...) ei ole enää tietoakaan.

Kasnäs - Högsåra - Örö, kansallispuistohaasteen ensimmäinen kohde

Suloinen viikonloppuretki Örön linnakesaarelle Saaristomeren kansallispuistossa vahvisti päätöksemme kiertää kaikki Etelä-Suomen kansallispuistot yksi kerrallaan. Idea syntyi vahingossa niin kuin parhaat jutut aina. Kuhankäsittelijä sattui ostamaan kirja-alesta tämän opaskirjan, jonka kuvaukset alkoivat itää mielessä. Haaste on heitetty.

Kasnäs valikoitui yöpymiskohteeksi, koska se on lauttojen ja yhteysalusten lähtösatama. Hotelli Kasnäs oli ihan ok yöpymispaikka, lisäplussana kylpylä ja hyvät ravintolat, kahvilat ja kauppa. Jatkossa kyllä suunnistaisimme heti varsinaiseen kohteeseen, jossa majoitukset ovat tunnelmallisempia ja telttailijoillekin löytyy palveluja. No, Kasnäsin ravintolan lounaspöytää ja aamiaista kyllä muistelen lämmöllä, saaristossa on opittu tarjoamaan matkailijoille parasta ja maistuvaa.

Ensimmäisenä päivänä menimme ilmaisella autolautalla jalkamiehinä Högsåran saarelle Kasnäsin vieressä.  Saarella on huonosti parkkipaikkoja vierailijoille, joten omat autot suositellaan jättämään lauttarantaan.
Lyhyt lauttamatka oli mukava ja saaren kohteet kävelee hyvin muutamassa tunnissa.

Högsåra on ollut vauras luotsisaari, jossa on ollut pysyvää asutusta ja maatiloja jo satoja vuosia. Kaikki tämä näkyy idyllisellä kylänraitilla. Kävelimme myös Kejsarhamniin, jonne tsaarit Aleksanteri III ja Nikolai II tekivät kesäpurjehduksia sekä Sandvikiin, josta löytyy hiekkainen uimaranta ja pieni teltttailualue tuulivoimaloiden ohi kulkevan hiekkatien päästä.

Pääkohde oli kuitenkin Örö, jonne lähdimme seuraavana aamuna yhteysaluksella. Saari on yksi tärkeimmistä uhanalaisten lajien ja koskemattomien luontotyyppien aarteista Etelä-Suomessa. Kaikkialla näkyy myös pitkä armeijahistoria Ruotsin, Venäjän ja Suomen sotilaiden tukikohtana. Armeija luovutti saaren kansallispuistokäyttöön vasta vuonna 2015. Venäjänaikuisia kauniita puisia kasarmeja on kunnostettu majoituskäyttöön ja saaren laadukas ravintola sijaitsee entisen sotilaskodin  tiloissa.

Luonnon ja historian yhdistelmä on valloittava. Kävelimme läpi molemmat merkityt luontopolut, yhteensä yli 12 kilometriä, mutta rantakalliot olisivat kutsuneet rauhallisempaankin haaveiluun ja auringonlaskujen ja -nousujen ihailuun.
Kannattaa varata vähintään yksi yö saarelle.

Näimme myös harvinaisuuksia: merikotkan, joka nousi lentoon rantamännystä, ja Suomen ainoan lännenkylmänkukan, jonka lähimmät lajitoverit kasvavat Gotlannissa. Kukat kasvoivat hiekkakentällä, jota on käytetty sotilaiden marssipaikkana ja helikopterikenttänä. Nyt kasvit oli suojattu puisin tolpin.

Kevätluonto oli kuivuudesta huolimatta parhaimmillaan; metsätähtiä, orvokkeja, kieloja, tuomenkukkia ja suloisia saniaisia. Timjami ja runsaat rantakasvit olivat nupullaan.

Örö oli uskomaton elämys! Metsähallitus on myös satsannut saaren ylläpitoon. Reittimerkit ja opaskyltit ovat kunnossa ja reittien varrella on runsaasti siistejä kompostihuusseja. Lauttarannassa on uusi, todennäköisesti maailman kaunein näköalasuihku ja WC sekä kierrätyspiste.

Suosittelen myös saaren ravintolan lounaspöytää. Omia eväitä ei välttämättä tarvita. Osassa majoitustiloja on kuulemma mahdollisuus tehdä ruokaa itsekin, mutta nuotiopaikkoja makkaranpaistoon en nähnyt polkujen varsilla.

Näin kuivana aikana tulta ei missään tapauksessa saisikaan sytyttää.

Luontopolut kulkevat rantoja seuraillen, mutta vanhat venäjänaikuiset mukulakivitiet halkovat saaren keskiosia. Punkkeja tai käärmeitä emme nähneet, vaikka niistä varoitellaan.

Atapuerca - Burgos, 22 km

Viimeinen etappi oli oikeaa kävelyn juhlaa, reppu ei painanut, keho toimi ja jalat tuntuivat hyviltä. Ensimmäinen nousu Altolle sujui viileässä ja sumuisessa aamusäässä helposti. Vuori on muuten aivan erilainen kuin sitä aikaisemmat, nyt kuljettiin rautatammimetsikössä kalkkikivipolkua. Edellispäivän savi oli kokonaan poissa. Alton huipulla oli valtavia jatulintarhoja, jotka kasvavat edelleen, kun peregriinot lisäilevät omia kiviään. Näky oli maaginen. Kalkkikiven palasista on rakenneltu myös kannustusviestejä ja nuolia kävelijöiden iloksi.

Meitä varoiteltiin etukäteen, että reitti Burgosin lentokentän vierestä kaupunkiin on ikävä, mutta viileä ilma ja myötätuuli auttoivat. Valitsimme vasemmalta puolelta kiertävän reittivaihtoehdon, joka oli rauhallista hiekkatietä. Ylitimme Rio Arianzonin ja siirryimme Brierleyn opaskirjan suosituksen mukaisesti puistoreitille, joka veikin tosi mukavasti suoraan Burgosin kaupunkiin.

Kävelimme reput selässä katedraalille, josta edellinen caminomme Santiagoon alkoi puolitoista vuotta sitten. Ympyrä on sulkeutunut ja koko Camino Frances, 790 km, on nyt kävelty.
Kokemus on ollut hieno. Vaikutelmia on vielä sulateltava pitkään. On kuitenkin kivaa palata kotiin vapunviettoon.

On tämä Burgos kyllä outo kaupunki nälkäiselle suomalaiselle. Saavuimme siis lauantaina iltapäivällä ja kuvittelimme illalla seitsemän aikaan, että kai nyt saa jo syötävää. Kaikki kadut olivat täynnä hienosti pukeutuneita espanjalaisia, onkohan nyt jokin erikoisviikonloppu, vai onko se ihan tavallista - en tiedä. Me sitten siinä maleksimme kauniilla kaduilla crokseissamme muiden mukana, mutta missään ei ole ruokapaikkaa, vain juomia ja pikkupaloja. Joidenkin ravintoloiden ovilla kävimme kyselemässä, mutta kuulemma vasta klo 21 alkaen tarjoillaan. Siinä melkein itkua pideltiin, kunnes yhdessä ravintolassa meidät ohjattiin yksin istumaan ruokapuolelle. Saatiin syötävää, mutta oudolta tuntui. Muistelen, että viimeksikin oli sama juttu. Vilkasta kaupungilla kyllä on ja todella paljon nähtävää.

Kaupunkikuvaa Burgosin linnoitukselta https://www.facebook.com/Kirjolaukka/videos/1969558306691764/