Epilogi - Onkohan muutos pysyvää?

Heinäkuinen Karhunkierros Kuusamossa on onnistuneesti takana. Päätin aloittaa lopusta eli tämänhetkisistä mietteistäni, niin uskomattomalta vaikuttaa lyhyessä ajassa, ilman suurta ennakkosuunnitelmaa ja ponnistuksia tapahtunut muutos elämässäni. Voikohan tästä tulla pysyvää?

Vuosi sitten olin  arkeen tympääntynyt, ylipainoinen, allerginen, väsynyt ja silti huonosti nukkuva. Arkkukamaa, kuten kollega joskus vuosia sitten kuvasi (pilke silmäkulmassa) omaa olotilaansa eläkeiän lähestyessä. Tunsinkohan enää miestäni tai aikuisia poikiani? Oliko minulla mitään mielenkiintoista annettavaa kenellekään ystävistä?  Milloin olin kohdannut aidosti toisen ihmisen tai hurmioitunut taiteesta, musiikista, kirjallisuudesta, luonnosta?

Ehkä vähän kärjistän, mutta selvästi kaipasin muutosta ja uutta sisältöä elämään. Ihan sattumalta olin ostanut kirja-alennusmyynnistä ohuen vihkosen, Carl Cardbergin vuosikymmeniä vanhan kuvauksen matkasta Santiago de Compostelaan Pohjois-Espanjassa. Sen luettuani aloin törmäillä Caminoon kaikkialla: oli Facebook-ryhmää, Youtube-videoita, kirjoja, blogeja, elokuvia. Olin löytänyt jonkinlaisen kiinnostuksen langanpään ja sehän alkoi vetää kuin itsestään.

Olen kerännyt joitakin innostavia blogeja tähän sivun viereen. CampaCamino, Kävelystä ja elämästä sekä Pyhiinvaeltajien suurissa saappaissa (facebookissa) olivat ihan best kannustajat ja innoittajat. Sain vähitellen miehenikin, blogin Kuhankäsittelijän, kiinnostumaan caminosta: omin jaloin, itse omat tavarat kantaen kohti uusia seikkailuja!

Jäin töistä neljän kuukauden vuorotteluvapaalle lokakuussa 2016, Kuhankäsittelijä järjesti itselleen lomaa ja niin lähdimme Burgosista 490 kilometrin vaellukselle kohti Santiago de Compostelaa. Koko matkaa Ranskan rajalta en uskaltanut edes ajatella eikä Kuhankäsittelijän lomakaan olisi siihen riittänyt. Blogissa on kuvausta caminostamme eikä siitä sen enempää kuin että jotakin selvästi tapahtui. Kävelemisen ilo syttyi ja itsevarmuus kasvoi kunnon myötä -  eihän se tosiaan ole sen kummenpaa kuin ottaa askel ja perään toinen.

Kotiin tultua oli helppoa pitää kiinni vähintään parin tunnin päivittäisestä ulkoilusta. Eikä sydäntalvikaan ollut yhtään pimeää ja synkkää, kun ulos sai lähteä keskellä päivää valoisimpaan aikaan. Kropan ongelmakohtia vahvistin voimistellen ja venytellen. Syömisessä opettelin kohtuutta vaikka mitään laihdutuskuuria en ajatellutkaan aloittaa.

Erilaisten vaellusreittien tutkiskelusta tuli entistä määrätietoisempaa. Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi päätimme kiertää kesällä perinteisen Karhunkierroksen. Siinä testattiin, mitä repun lisäpaino ja telttayöt tekevät jaksamiselle. Ranskalaisen reitin alkuosa on seuraava suunnitelma. Portugalin, Ranskan, Italian, Etelä-Espanjan caminot kiinnostavat, Pallas-Ylläs ja Norjan upeat ylängöt tekee mieli kokea. Maailma on avara ja kaikki on mahdollista.

Työhönpaluu helmikuun lopulla vähensi omaa aikaa, mutta olen nykyisin kekseliäämpi löytämään liikkumismahdollisuuksia ja hengähdystaukoja.

Tie kuljettaa, niin kuin kokeneemmat peregriinot kertoivat. Suurin on henkinen muutos, uusi innostus ja elämänhalu. Monessa asiassa olen ihan alkutaipaleella, mutta ainakin olen herännyt huomaamaan, miten paljon uutta opittavaa on vielä kaikilla elämänalueilla. Kävely on ollut väline avata aisteja. Olen vähän iloisempi, vähän avoimempi, kokeilunhaluisempi. Sekin riittää muutoksen alkuun.

Koskaan ei kannata vertailla. Aina löytyy ihmisiä, jotka kävelevät nopeammin, jaksavat pidempään, puhuvat useita kieliä, tuntevat kulttuuria, liikkuvat kymmeniä tunteja putkeen erämaissa ja Alppien huipuilla. Sitä voi ihailla, mutta itselle riittää, kun vain aloittaa.