Miksi caminolle?

Lähtö on sitten maanantaina, parin päivän päästä. Hauskaa huomata, että Kuhankäsittelijä, joka aluksi lämpeni hitaammin caminolle, on nyt vielä päättäväisempi kuin minä. Jotenkin lähdön kynnyksellä mieleen nousee myös empimistä ja pieniä huolenaiheita, varsinkin kun olemme molemmat poteneet pari viimeistä viikkoa pahaa flunssaa lihaskipuineen sun muine kiusoineen. Peilissä vilahtaa punasilmäinen zombie, jota itsekin säikähtää. Olemme vakuutelleet toisillemme, että ei tässä mitään ulkoaohjattua suoritusta olla tekemässä. Mennään kehoa, mieltä ja fiiliksiä kuunnellen. Edelleen tuntuu kuitenkin itsestään selvältä ja luonnolliselta, että lähdemme. Ensimmäinen askel on tärkein, kyllä se tie sitten kantaa, näin ajattelemme.

Lähtöön liittyy monta mukavaa asiaa. Saamme ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen olla taas kaksin ja vapaita, ihan vain toisiamme varten ilman rakentamisia, remppoja ja muita arkihuolia. Ehkä reppuselkämatkailusta ja omin jaloin vaeltamisesta tulee uusi elämäntapa. Ehkä laihdumme ja kunto kohenee... ja joka tapauksessa selviä terveysvaikutuksia pitäisi jokapäiväisestä liikkeellä olosta ja luonnon keskellä elämisestä olla. Ehkä mieli rauhoittuu ja tulee vastaanottavaisemmaksi. Ehkä tutustumme uusiin ihmisiin ja elämäntapoihin... Itse aion pysähtyä taivastelemaan pieniä ja suuria ihmeitä, pyhiinvaelluksella kun ollaan.

Kaikki alkaa olla valmiina. Peregrinojen perinteenä on viedä kivi kotimaasta Rautaristille. Kuhankäsittelijä haki omansa viime viikonlopulla syntymäkodistaan, äitinsä kukkapenkistä tuvan ikkunan alta. Uskon että sillä on hänelle erityinen merkitys, varmasti mukana kulkee paljon muistoja, kiitollisuutta ja hänen 92-vuotiaan äitinsä siunauksia.  Minä hain kiveni kesällä Rääkkylästä rannalta, jossa olen aina tuntenut elämänriemua ja voimaa. Kiven pyöreä, käteen mukavasti istuva muoto muistuttaa kaikesta rakkaasta: pojistamme aina heidän vauvavuosistaan asti ja jo edesmenneistä vanhemmistani ja isovanhemmista. Iloisena piirinä mukana kulkee myös tädin ja serkkujen muodostama kesäperhe, isänpuoleisten serkkujen turhan vieraaksi jäänyt hyvä porukka, mieheni veljet perheineen ja monta vanhaa ja uutta ystävää ja työkaveria. Kun kiven pinta lämpenee kädessäni, tuntuu kuin olisin osa isoa kannattelevaa rakkauden kehää. Jätän kiven Rautaristille ja toivon, että sama myötätunnon ja läheisyyden kokemus auttaisi minua jatkossa olemaan paremmin läsnä ja avuksi, kuka nyt kulloinkin lähelle sattuu osumaan.

Toissailtana meillä käväisi kaksi ystävää, jotka kulkevat ajatuksissa mukanamme lapinkiven myötä. Ja jos nousu Rautaristille ottaa koville, on meillä nyt repussa haltialeipää, kaksi Lapin voimapatukkaa. Niillä matka jatkuu varmasti. Kummasti tie alkaa jo auttaa meitä. Olin jo aika kurjassa kunnossa, silmä tulehtuneena ja selittämätön viiltävä lihaskipu vasemmassa kyljessä, mutta ne unohtuivat siinä jutustellessa. Sain mukaan myös pienen pipettipullon ihmeöljyä, joka taitaa olla tarkoitettu kasvoille, mutta voi vielä päätyä taika-aineeksi jalkarakkoja vastaan. Ja Kuhankäsittelijä sai parturiltaan juuri kuukaudeksi riittävän pikkupullon shampoota ihan vain lahjana ja kannustuksena vaeltamiselle. Tätä kaikkea on jo syytä pysähtyä ihmettelemään.