tiistai 8. marraskuuta 2016

Caminon jälkeen

Viimeisen Santiago-illan messu pyhiinvaeltajille osoitettuine kiitoksineen ja ison suitsutusastian, botafumeiron, heilutuksineen päätti mielessämme caminon. Sen jälkeen olimme turisteja.

Öisin näen vielä unia saapumisista. Santiago on näyttäytynyt eri unissa aivan erilaisena, joskus se on tarujen hohtava ritarilinnakaupunki ja kaikkien matkalla nähtyjen katedraalien summa, joskus vilkas ja iloinen pikkukaupunki ostoskujineen. Päivittäinen caminomottomme oli "Kohti uusia seikkailuja" ja mietimme aina vain kulloisenkin päivän määränpäätä. Ehkä se teki juuri saapumisen kyliin ja kaupunkeihin niin mieleenpainuvaksi. Keltaisia nuolia en unissani näe, mutta joskus kyllä päivisin tuntuu, että kaipaisin samaa selkeyttä ja suunnitelmallisuutta. Caminollahan keltainen nuoli ja simpukkamerkki olivat the Master, sinnepäin mentiin. Nuolten ja Camino Francesista kirjoitettujen oppaiden kanssa matkalla ei ollut mitään mahdollisuutta eksyä, niin selkeää kaikki oli. Yöpymispaikatkin oli lueteltu Brierleyn oppaassa, ja joka tapauksessa kaikissa kylissä alberguet ja hostellit oli helppoa löytää.

Kaikki tämä helppous vapautti kummasti ajatukset niin, että keksimme Kuhankäsittelijän kanssa kaikenlaisia reittiin liittyviä nähtävyyksiä ja muuta kummasteltavaa. Pitkästymisen hetkeä ei tullut koskaan, puhuimme tai vaikenimme luontevasti sen mukaan miltä tuntui. Taisimme olla niin tiiviit kumppanit, että meille ei varsinaisia caminoystävyyksiä syntynyt. Tervehdimme moniakin, ja loppumatkasta kuljimme aivan samoin etapein kuin hieman iäkkäämpi australialainen pariskunta, joten heitä näimme usein. Muutoin peregriinot ympärillä vaihtuivat. En kyllä kaivannutkaan uusia caminokavereita. Parasta oli rauhallinen vaellus vaihtelevissa maisemissa, ja koko reitin kulttuurihistoria, jota ei voi kokea muuta kuin omin jaloin kulkemalla. Nautin liikkumisesta, siitä että jaksoin kantaa kaikki tavarani ja elin niin rikasta elämää niin vähällä materialla.

Henkisesti koskettavimman hetken koin O´Cebreiron vuoristokylässä. Istahdimme lepäämään 1200-luvulla rakennetun yksinkertaisen kivikirkon penkkiin. Istuin rauhallisin mielin, kun katseeni osui sivuseinälle kiinnitettyyn puiseen patsaaseen, joka sai kyyneleet äkisti silmiini. Patsas on yksinkertaisesti mutta taidokkaasti veistetty, madonna näyttää ajatuksiinsa vaipuneelta perheenäidiltä ja lapsi hänen sylissään on kuin eskarilainen, joka on piipahtanut kesken leikin äidin syliin lepäämään. Luin myöhemmin, että kyseessä on tunnettu ihmeitä tekevä madonna. Kokemus oli vapauttava.

Neljän viikon vaellus ilman lepopäiviä ei ollut raskasta, koska etappimme olivat kohtuullisia, 18-26 km. Silti päivittäinen rasitus saa heikot paikat kropassa tuntumaan. Rakoista selvisimme helpolla, mutta loppumatkasta olkapää alkoi muistuttaa vuosikymmeniä käyttämistäni virheasennoista, ja olisihan noita vatsa-, kylki- ja selkälihaksiakin voinut etukäteen vahvistaa. Kävely on kuitenkin niin luonnollista liikkumista, että lihakset tottuivat siihen nopeasti. Olen parin vuoden ajan käyttänyt aina portaita, ehkä se oli riittävää etukäteistreeniä. Caminosta kyllä selviytyy, kun vaan pistää jalkaa toisen eteen.

Aina on silti hyvä varautua ainakin ajatuksen tasolla siihenkin, että caminolla voi sairastua tai sattua jotakin muuta yllättävää. Meilläkään ei enää paluumatka (silloin jo turisteina ;) mennyt kuin Strömsössä. Lentoa edeltävän lepopäivän Madridissa viruin korkeassa kuumeessa ja vatsataudissa. Kampylobakteerihan se jylläsi, nyt on kuuri päällä. En usko, että olisin jaksanut vaeltaa sairaana.

Camino antoi paljon uutta ajateltavaa ja tutkittavaa ja paransi selvästi kuntoa. Voi olla, että Camino Francesin alkutaival Pyreneiden ylityksineen alkaa kutsua niin, että sinne on vielä mentävä jonakin vuonna. Silti, nyt on hyvä olla kotona.
Leimoja kerätään caminon varrella Credencialeihin.