Kotka Rankki, Itäisen Suomenlahden kansallispuisto

Rankki valikoitui Itäisen Suomenlahden kansallispuiston kohteeksi, sillä varsinaisen kansallispuistoalueen sisällä ainoastaan Ulko-Tammioon kulkee yhteysalus ja siellä taas ei ole majoitusta tai muita palveluja. Seikkailimme siis elokuun helteessä vanhalle puolustusvoimien vartiolinnakesaarelle, joka siirtyi vuonna 2015 Kotkan Saaret Oy:n omistukseen ja matkailukäyttöön. Ja onhan legendaarista kokea omin silmin Kotka Rankki, ohutta yläpilveä... Sääasema toimii Rankissa edelleen automatisoituna.

Yhteysalus lähti Kotkan Sapokan satamasta aikataulun mukaan. 45 minuutin merimatkan aikana näimme muitakin hauskannäköisiä ulkoilusaaria, mm. hiekkarantaisen Lehmäsaaren, jonka satamassa yhteysalus pistäytyi. Olimme ostaneet liput netistä, mutta eipä niitä kysytty, henkilökunta taisi heti arvata keitä olemme. Laiva oli täynnä iloisia syntymäpäiväjuhlien viettäjiä, joista monet olivat yötä puolustusvoimien entisissä rivitaloasunnoissa. Minä olin varannut kuitenkin majoituksen kasarmiin lähellä ravintola Rankin Sotkua.

Heitimme reput punkkaan ja lähdimme tutustumaan saareen. Varsinaisesta vaelluksesta ei Rankissa voi puhua, sillä saari on vain 1,5 kilometriä pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 500 metriä leveä. Saarta  voi kuitenkin kiertää kalliorantojen lisäksi muutamaa eri polkua pitkin, joten noin viitisen kilometriä taisimme talsia ensimmäisenä päivänä.

Maisemat olivat upeita, kuin ulkosaarella ikään. Rannat ovat pääosin meren hiomia silokallioita, joiden väliin on muodostunut idän puolella suloisia laguuneja. Länsipuoli on tuulisempaa ja karumpaa.

Eteläkärkeen pääsee hyppelemällä kivillä ja kallioilla, sinne ei kulje varsinaista polkua. Vanhan majakan luona siinsivät kirkkaalla säällä myös Venäjälle kuuluvan Suursaaren rannat. Eteläkärki on jo kansallispuiston rajalla.

Paluu kasarmille olikin sitten ainakin Kuhankäsittelijälle muistoja herättävää. Kasarmia ei ole juurikaan kunnostettu, joten entiset suihkutilat ja vessat palvelevat nyt matkailijoita.

Tupien kerrossängyt ovat uusia, sillä armeija vei omansa pois lähtiessään. Patjat, peitot, tyynyt ja vuodevaatteet olivat uusia ja puhtaita, mutta seiniin lienee pinttynyt armeijan hiki ja muutama homesieni. Onneksi ikkunoita saattoi helteellä pitää auki.

Illaksi saimme upean elämyksen, kun toinen seurue halusikin pienemmän komentajan saunan ja me pääsimme omalla vuorollamme kahdestaan entiseen joukkuesaunaan. Tilaa riitti ja löylyt olivat sähkökiukaasta huolimatta ihanan pehmeät. Kun illaksi osui vielä hieno auringonlaskunäky saunan terassilta, niin taisimme löylytellä ja vilvoitella ainakin puolenkymmentä kertaa.

Pesutilatkin joukkuesaunassa olivat oikein toimivat.

Seuraavana aamuna kiertelimme saaren tuulisella rannalla 11m/s myrskytuulessa ja tutkimme myös metsäisen sisäosan polkuja. Tähystyspaikkoja, betonipunkkereita ja vanhoja tykkejä Rankissa riittää ihmeteltäviksi.

Aamuyöstä satoi ja luonto oli ihan erilainen kuin edellisenä rutikuivana aurinkopäivänä. Sammalet heräsivät vihertävään eloon yllättävän nopeasti.

Löysimme myös kuntoradan, jota varusmiehet ovat kiertäneet varmaankin satoja kertoja palvelusaikanaan. Kyllä meilläkin kertyi kävelyä viitisen kilometriä. Rankin Sotkun runsaan aamupalan jälkeen voimia riitti.

Kotiinlähtö viivästyi aikatauluun merkitystä klo 14:sta puolisen tuntia. Yllätykseksi meitä tultiinkin hakemaan nopealla kumiveneellä, jonne mahduimme hyvin, sillä pääjoukko oli lähtenyt pois jo aamulaivalla. Aika jännä kokemus.

Rankki on tutustumisen arvoinen saari ja kokemus oli mukava. Matkailupalvelut ovat kyllä vielä aika keskeneräisiä edelliskertaiseen Örön saareen verrattuna. Tiloja ei ole juuri kunnostettu ja vähän laiminlyödyn näköiseltä näyttää polkujenkin varrella. Kaksi isoa syntymäpäiväseuruetta taisivat sekoittaa henkilökunnan aikataulut ja ravintolan ruokatarjontakin oli meille yksittäisille matkustajille vähänlaista. Soppaa kuitenkin saatiin ja einespitsat iltapalaksi. Parhaansa henkilökunta yritti. Lähipäivinä on kuulunut uutisia näytteijöistä, jotka ovat ostaneet Rankista mökkipalstoja. Rakennustöitä ei vielä näkynyt, mutta voi olla, että vuosien päästä nykyisestä nostalgisesta ruususen unesta (hah, sotilassaarella...) ei ole enää tietoakaan.

Kasnäs - Högsåra - Örö, kansallispuistohaasteen ensimmäinen kohde

Suloinen viikonloppuretki Örön linnakesaarelle Saaristomeren kansallispuistossa vahvisti päätöksemme kiertää kaikki Etelä-Suomen kansallispuistot yksi kerrallaan. Idea syntyi vahingossa niin kuin parhaat jutut aina. Kuhankäsittelijä sattui ostamaan kirja-alesta tämän opaskirjan, jonka kuvaukset alkoivat itää mielessä. Haaste on heitetty.

Kasnäs valikoitui yöpymiskohteeksi, koska se on lauttojen ja yhteysalusten lähtösatama. Hotelli Kasnäs oli ihan ok yöpymispaikka, lisäplussana kylpylä ja hyvät ravintolat, kahvilat ja kauppa. Jatkossa kyllä suunnistaisimme heti varsinaiseen kohteeseen, jossa majoitukset ovat tunnelmallisempia ja telttailijoillekin löytyy palveluja. No, Kasnäsin ravintolan lounaspöytää ja aamiaista kyllä muistelen lämmöllä, saaristossa on opittu tarjoamaan matkailijoille parasta ja maistuvaa.

Ensimmäisenä päivänä menimme ilmaisella autolautalla jalkamiehinä Högsåran saarelle Kasnäsin vieressä.  Saarella on huonosti parkkipaikkoja vierailijoille, joten omat autot suositellaan jättämään lauttarantaan.
Lyhyt lauttamatka oli mukava ja saaren kohteet kävelee hyvin muutamassa tunnissa.

Högsåra on ollut vauras luotsisaari, jossa on ollut pysyvää asutusta ja maatiloja jo satoja vuosia. Kaikki tämä näkyy idyllisellä kylänraitilla. Kävelimme myös Kejsarhamniin, jonne tsaarit Aleksanteri III ja Nikolai II tekivät kesäpurjehduksia sekä Sandvikiin, josta löytyy hiekkainen uimaranta ja pieni teltttailualue tuulivoimaloiden ohi kulkevan hiekkatien päästä.

Pääkohde oli kuitenkin Örö, jonne lähdimme seuraavana aamuna yhteysaluksella. Saari on yksi tärkeimmistä uhanalaisten lajien ja koskemattomien luontotyyppien aarteista Etelä-Suomessa. Kaikkialla näkyy myös pitkä armeijahistoria Ruotsin, Venäjän ja Suomen sotilaiden tukikohtana. Armeija luovutti saaren kansallispuistokäyttöön vasta vuonna 2015. Venäjänaikuisia kauniita puisia kasarmeja on kunnostettu majoituskäyttöön ja saaren laadukas ravintola sijaitsee entisen sotilaskodin  tiloissa.

Luonnon ja historian yhdistelmä on valloittava. Kävelimme läpi molemmat merkityt luontopolut, yhteensä yli 12 kilometriä, mutta rantakalliot olisivat kutsuneet rauhallisempaankin haaveiluun ja auringonlaskujen ja -nousujen ihailuun.
Kannattaa varata vähintään yksi yö saarelle.

Näimme myös harvinaisuuksia: merikotkan, joka nousi lentoon rantamännystä, ja Suomen ainoan lännenkylmänkukan, jonka lähimmät lajitoverit kasvavat Gotlannissa. Kukat kasvoivat hiekkakentällä, jota on käytetty sotilaiden marssipaikkana ja helikopterikenttänä. Nyt kasvit oli suojattu puisin tolpin.

Kevätluonto oli kuivuudesta huolimatta parhaimmillaan; metsätähtiä, orvokkeja, kieloja, tuomenkukkia ja suloisia saniaisia. Timjami ja runsaat rantakasvit olivat nupullaan.

Örö oli uskomaton elämys! Metsähallitus on myös satsannut saaren ylläpitoon. Reittimerkit ja opaskyltit ovat kunnossa ja reittien varrella on runsaasti siistejä kompostihuusseja. Lauttarannassa on uusi, todennäköisesti maailman kaunein näköalasuihku ja WC sekä kierrätyspiste.

Suosittelen myös saaren ravintolan lounaspöytää. Omia eväitä ei välttämättä tarvita. Osassa majoitustiloja on kuulemma mahdollisuus tehdä ruokaa itsekin, mutta nuotiopaikkoja makkaranpaistoon en nähnyt polkujen varsilla.

Näin kuivana aikana tulta ei missään tapauksessa saisikaan sytyttää.

Luontopolut kulkevat rantoja seuraillen, mutta vanhat venäjänaikuiset mukulakivitiet halkovat saaren keskiosia. Punkkeja tai käärmeitä emme nähneet, vaikka niistä varoitellaan.

Atapuerca - Burgos, 22 km

Viimeinen etappi oli oikeaa kävelyn juhlaa, reppu ei painanut, keho toimi ja jalat tuntuivat hyviltä. Ensimmäinen nousu Altolle sujui viileässä ja sumuisessa aamusäässä helposti. Vuori on muuten aivan erilainen kuin sitä aikaisemmat, nyt kuljettiin rautatammimetsikössä kalkkikivipolkua. Edellispäivän savi oli kokonaan poissa. Alton huipulla oli valtavia jatulintarhoja, jotka kasvavat edelleen, kun peregriinot lisäilevät omia kiviään. Näky oli maaginen. Kalkkikiven palasista on rakenneltu myös kannustusviestejä ja nuolia kävelijöiden iloksi.

Meitä varoiteltiin etukäteen, että reitti Burgosin lentokentän vierestä kaupunkiin on ikävä, mutta viileä ilma ja myötätuuli auttoivat. Valitsimme vasemmalta puolelta kiertävän reittivaihtoehdon, joka oli rauhallista hiekkatietä. Ylitimme Rio Arianzonin ja siirryimme Brierleyn opaskirjan suosituksen mukaisesti puistoreitille, joka veikin tosi mukavasti suoraan Burgosin kaupunkiin.

Kävelimme reput selässä katedraalille, josta edellinen caminomme Santiagoon alkoi puolitoista vuotta sitten. Ympyrä on sulkeutunut ja koko Camino Frances, 790 km, on nyt kävelty.
Kokemus on ollut hieno. Vaikutelmia on vielä sulateltava pitkään. On kuitenkin kivaa palata kotiin vapunviettoon.

On tämä Burgos kyllä outo kaupunki nälkäiselle suomalaiselle. Saavuimme siis lauantaina iltapäivällä ja kuvittelimme illalla seitsemän aikaan, että kai nyt saa jo syötävää. Kaikki kadut olivat täynnä hienosti pukeutuneita espanjalaisia, onkohan nyt jokin erikoisviikonloppu, vai onko se ihan tavallista - en tiedä. Me sitten siinä maleksimme kauniilla kaduilla crokseissamme muiden mukana, mutta missään ei ole ruokapaikkaa, vain juomia ja pikkupaloja. Joidenkin ravintoloiden ovilla kävimme kyselemässä, mutta kuulemma vasta klo 21 alkaen tarjoillaan. Siinä melkein itkua pideltiin, kunnes yhdessä ravintolassa meidät ohjattiin yksin istumaan ruokapuolelle. Saatiin syötävää, mutta oudolta tuntui. Muistelen, että viimeksikin oli sama juttu. Vilkasta kaupungilla kyllä on ja todella paljon nähtävää.

Kaupunkikuvaa Burgosin linnoitukselta https://www.facebook.com/Kirjolaukka/videos/1969558306691764/

Villafranca - Atapuerca, 18 km

Lumihuippuiset Montes de Oca vuoret saattelivat matkaa ylängölle, jonne noustiin yllättävän jyrkästi ja pitkään, olimmehan saaneet jo tottua loivempaan kumpuiluun. Ilma oli kuulas ja aurinkoinen. Linnut lauloivat kevättä, puut olivat tuskin hiirenkorvilla ja kaikkialla kukki esikkotuppaita ja orvokkeja. Narsissit olivat upeasti lehdessä, mutta kukkia saa odottaa vielä pari viikkoa. Ylempänä havumetsävyöhykkeellä näkyi myös hyvin kaunista, hentoa orkidealajia, nimeä en tiedä.

Polku kulki pitkään savista metsätietä, jossa näimme ensimmäiset mäntypuun hakkuut matkallamme. Juan de Ortegaa lähestyessämme maailma yhtäkkiä avartui ja pääsimme valtavien, kumpuilevien ylänköpeltojen laitaan. Täydellisen kaunista. Ortegan kylä on molempien opaskirjojemme suositus yöpymispaikaksi, mutta en kyllä käsitä miksi, niin vähän kylässä on muuta jättikirkon, entisen luostarin ja sen yhteydessä toimivan alberguen lisäksi.

Ages on keskiaikaan unohtunut kaunis kyläpahanen ja sitten jo oltiinkin yöpymispaikassamme Atapuercassa. Saimme huoneen erinomaisesta alberguesta ja illallinen paikallisessa ravintolassa maistui. Pieni pettymys oli arkeologinen puisto, jossa esitellään lähistöltä löytyneitä heidelbergin ihmisen jäänteitä, asumuksia ja työkaluja. Olisin toivonut vähän perusteellisempaa ja ennen kaikkea enemmän englanninkielistä juttua tutkimuksista. Heidelbergit elivät seudulla ennen neanderilaisia, lähes miljoona vuotta sitten. Luiden löytyminen 70-luvulla rautatietyömaalta oli tieteellinen sensaatio ja kaivaukset jatkuvat yhä. Esi-isät ovat vanhimpia Euroopassa löydettyjä. Emme kuitenkaan lähteneet yli kaksituntiselle espanjankieliselle opastuskierrokselle varsinaiselle löytöpaikalle vaan tyydyimme keskuksen opastusnäyttelyyn. Näyttelyn pohjalta on kyllä vaikeaa hahmottaa, minkälaiset olosuhteet Atapuercan laaksossa miljoona vuotta sitten vallitsivat, muistuttivatko ne lainkaan nykyistä.

Belorado - Villafranca Montes de Oca, 12 km

Kaunista kumpuilevaa ylänköä, onneksi camino kulkee nyt niin etäällä valtatiestä, ettei rekkojen ääni kuulu. Ilma on korkealla samantapaista kuin Suomesakin huhti-, toukokuussa ja puiden lehdet hiirenkorvilla. Maa on kuitenkin viljavaa ja jokainen kukkulan rinne otettu hyötykäyttöön. Näitä maita on viljelty kauan.

Tosantosin pikkukylässä on jälleen mielenkiintoinen hiekkakivikallio luolineen sekä kirkko, joka on kaiverrettu kallion sisään. Arkeologit ovat löytäneet tältä seudulta luolia, joissa on jäänteitä jopa miljoona vuotta sitten asuneista ihmisten esi-isistä sekä kivityökaluista. Kaivaukset ja tutkimukset jatkuvat edelleen Atapuercassa, joka on huominen majapaikkamme.

Nyt yövymme San Anton Abadin alberguessa, joka on tehty keskiaikaiseen peregriinojen sairaalaan ja majapaikkaan. Samassa rakennuksessa on myös hotelli, jonka upeannäköiseen ravintolaan menemme illalliselle.

Päivämatka oli nyt näin lyhyt, koska huomenna ylitämme Ocan vuorenhuipun. Emme myöskään halua  viipyä yhtä yötä pidempään päätepisteessämme Burgosissa. Majoittumisen jälkeen verruttelimme jalkoja viiden kilometrin patikoinnilla ihailemaan purolaaksoa ja rosoisia kallioita, ilman reppuja kylläkin. Käki kukkui meidät ainakin satavuotiaiksi.

 Alberguen yhteydessä oli myös hienonpuoleinen hotelli, jonka ravintolassa söimme illallista

 Näkymä huoneemme ikkunasta

Santo Domingo - Belorado, 23 km

Ensimmäinen ikävämpi väli. Camino seurailee varsin lähellä valtatietä, jossa rekat paahtavat, osa Portugaliin asti. Moottorien jylinä kuului voimakkaana ja muutaman kerran jouduimme ylittämään tien vaarallisesti. Kauniit kylät on nekin halkaistu tylysti.

Sää on viileämpää, sillä camino nousee nyt ylängölle. Sadepilvet hipovat rinteitä, mutta sadeviittaa ei sentään tarvittu. Beloradon lähellä muutama kukkulan huippu on mielenkiintoista hiekkakiveä ja vähitellen erotimme kalliossa myös luolia. Perillä kaupungissa vanhan Santa Marian kirkon takana on lisää luolia ja huipun päällä rauniot, jotka kuulemma ovat olleet kuulun taistelijan El Cidin kotilinnake 1100-luvulla.

Albergue oli jääkaappikylmä, kun lepäilimme illallista odotellessa. Olipa tervetullut ääni, kun pattereista alkoi kuulua loronaa ja pauketta, saatiin lämpöä.

Najera - Santo Domingo de la Calzada, 22 kmn

Caminomme alkaa taas nousta ylängöille ja lähipäivinä jopa 1100 metriin. Santo Domingo sijaitsee korkeiden vuorten sylissä ja näemme taas lumihuippuja. Najeran uskomattoman kauniit hiekkakivikalliot jatkuivat pienen nousun jälkeen joka suuntaan polveilevina viiniviljelminä. Aamusumussa kävely kulki kevyesti ja sielu lauloi  yhtä iloisesti kuin pikkulinnut polun vieressä.

Yllättävän nopeasti keho tottuu kävelemiseen ja repun painoon. Tauot matkan aikana ja hyvä yöuni ovat tärkein juttu. Ravinnoksi riittää kevyt aamupala, hedelmiä ja jotakin pientä päivällä ja kunnon illallinen espanjalaiseen tapaan vasta iltaseitsemän jälkeen. Ei tällä juuri laihtumaan pääse näin lyhyessä ajassa, vaikka kulutus on normaalia suurempaa.

Santo Domingoa lähestyttäessä viiniviljelmät vaihtuivat rypsipeltoihin, vaikka olemme vielä Riojassa; maakuntaraja ylitetään huomisaamuna. Kaikilla caminon välietapeilla on kunniakas keskiaikainen menneisyys - niin täälläkin, vaikka ytimen ympärille on rakentunut aika yhdentekevän näköinen uudempi ja paikoin jo rappeutunut kaupunki. Kirkko on kuuluisa koko kaupungille nimen antaneen munkin, Santo Domingon, hautapaikasta ja elävästä kanasta ja kukosta, joita pidetään vanhan legendan vuoksi edelleen rautaisessa häkissä kirkon katonrajassa. Kukko kiekui oikein komeasti ja suorastaan käskyä (pyyntöä) noudattaen niin, että Kuhankäsittelijä tunsi syvää sielujen sympatiaa ja keskusteluyhteyttä höyhenpariskunnan kanssa. Hieno oli kirkkokin ja sen yhteydessä oleva museo.

No nyt sitä Riojaa päästiin maistamaan

 Ja hievenen parempi majapaikka jälleen