torstai 30. kesäkuuta 2016

Onnellisia suomalaisia tarinoita?

Luen matkakertomuksia ja  kylätarinoita jonkinlaisena mentaalivalmennuksena Caminolle (jonkin verran olen kävellytkin...) Uusin löytö ovat Annie Hawesin lämminhenkiset ja humoristiset kuvaukset Italian maalaiselämästä. Ihanana aarteena löysin tänään kirjastosta hänen vanhimman kirjansa, kesälomalle on siis luvassa leppoista lukemista kiikkustuolissa varjoisalla terassilla. Muistan muutaman vuoden takaisen olotilan, kun kiikkustelin Frances Mayesin ja kylmän valkoviinilasillisen kanssa Toscanan auringon alla ja Peter Maylen seurassa Ranskan Provencen viinitilalla.

Mietin jo silloin, että missä kummassa piilottelevat suomalaiset tarinat arkipäivän kommelluksista, kylien ja kaupunkien tapahtumista ja ihmisistä. Siis ihan tavallisen suomalaisen arjen valoisat ja sydämelliset selviytymistarinat. No nyt olen tutustunut blogien valtaisaan runsaudensarveen ja tiedän, että ainakin blogiplaneetalla remontoidaan, sisustetaan, leivotaan, ommellaan, kasvatetaan lapsia, hoidetaan puutarhaa, laihdutaan, kuntoillaan, hoidetaan ihmissuhteita ja ollaan ihmisiksi ihan monenkin romaanin verran. Olisi vain kiva saada lukea oikein kirjaksi työstettynä jotakin tuosta positiivisesta suomalaisesta energiasta.

Mietin vaikkapa mökkipaikkakunnan serkkusukulaisia kunnostettavine maalaistaloineen ja kylätoimikunnan touhuineen puhumattakaan kesätanssien possuarvonnasta (pääpalkintona siis toden totta  elävä  kasvattisika), siideritilasta, marja- ja sieniretkistä, kirkkaista hiekkarantalaguuneista ja kalaretken jälkeisista muikkukesteistä. Ei jää yhtään jälkeen Toscanan touhuista. Kirjoihin ja kansiin vain, kehotan minä.

Eilen muuten julkaistiin jälleen Suomea mairitteleva kansainvälinen vertailututkimus, jonka mukaan maailman paras elämänlaatu on Suomessa. Luulisi siitä syntyvän onnellisia selviytymistarinoita myyntimenestyksiksi asti.

Kaksi poikaani olivat samanlaisia arkikomiikan kirjallisia nauttijoita ainakin lapsina. Ihan parhaimmasta päästä muistoja on se, kun luin nuorimmaiselle ääneen iltalukemisina Tuuli Kallioniemen Tossavaisen perheen seikkailuja ja vanhempi, se esimurkku, hipsi jollakin tekosyyllä kylkeen (eihän iso kundi kuuntele iltasatuja...) ja kohta matolle kierähti koira järsimään epäsuositumpien lelujen korista poimimaansa aarretta ( ei, se ei saanut koskaan paloja kurkkuun tai teräviä piikkejä mahaan). Mökkireissulla samalle viltille asettui myös hoitokodista lomalla oleva dementoitunut äitini. Ei kannata koskaan väheksyä tarinan voimaa.
Oma maa mansikka



sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Vallisaaren poluilla

Juhannussunnuntai meni retkellä Vallisaaressa.  Aikaisemmin puolustusvoimien käytössä ollut saari avautui yleisölle vasta 14.5.2016, joten kaikki oli vielä uudenkarheaa - tai siis tarkoitan palvelupuolta, rakennelmathan ovat pääosin 1700- ja 1800-luvuilta. Kaikki kuitenkin toimi. Väkeä, myös ulkomaisia turisteja, oli runsaasti. Käveltävääkin kertyi kuutisen kilometriä, kun kiersimme sallitut polut sekä Vallisaaressa että viereisessä Kuninkaansaaressa, jonne pääsee kävellen aallonmurtajapolkua pitkin.

Vallisaarelta näkee hyvin Suomenlinnaan kapean Kustaanmiekansalmen kohdalta. Muutama iso risteilyalus meni tuijottelumme aikana tuosta kapeasta "Suomen Gibraltarista". Hyvin on lempinimensä arvoinen.  Itseasiassa Vallisaaren strategisesti sijoittuvat korkeat tykkikalliot taisivat vaikuttaa ratkaisevasti siihen, että Suomenlinna aikanaan luovutettiin taistelutta venäläisille ja sitä myöten pian koko Suomi. Vallisaareen tuoduilla tykeillä olisi nimittäin ollut helppoa tuhota ruotsalaisten varuskuntaylpeys joka tapauksessa.

Saarelta avautuu myös aivan uusi näkökulma Santahaminaan, joka on edelleen puolustusvoimien käytössä. Autolla mantereella kuljettaessa ei huomaakaan, että Santahamina sijaitsee sekin vain muutaman kymmenen metrin levyisen salmen erottamana Kuninkaansaaresta. Itse asiassa sunnuntaina varusmiesten ampumaharjoitusten pauke kuului aivan vaivatta retkisaarille asti.

Aikamoisia satsauksia noille saarille on aikanaan tehty. Vanhanaikaisessa sodankäynnissä niiden sijainti oli tärkeä niin Ruotsi-Suomelle kuin Venäjälle, joka huolehti pääkaupunkinsa Pietarin turvallisuudesta. Sotilaalliset uroteot jäivät vähiin, mutta silti maailman isot mullistukset näkyivät pienillä suomalaissaarilla.

Vuonna 1855 nahistiin Krimin sodassa Venäjää vastustaneiden liittoutuneiden sotalaivastoa vastaan. 1906 Venäjän vallankumoukselliset valtasivat Valli- ja Kuninkaansaaret ja uhkasivat Viaporia. Ruutivaraston räjähdys käänsi voiton tsaarin sotilaille vielä sillä kertaa. Kuolemanlaakson synkeä paikannimi viittaa kuitenkin niin myöhään kuin 1937 tapahtuneeseen räjähdeonnettomuuteen, jossa kuoli 12 ihmistä.

Toisessa maailmansodassa Kuninkaansaaressa toimi Suomen merivartioasema ja myös saksalainen ilmavalvontatutka, mikä hieman hämmentää, meidänhän ei pitänyt olla virallisesti saksalaisten sotakumppaneita.

Upea juttu, että saaret ovat nyt avautuneet ja historian jälkiä on raivattu esiin. Jäin kaipaamaan tarkempia tarinoita, mutta ehkä niitäkin julkaistaan ajan kanssa.




lauantai 18. kesäkuuta 2016

Kiehtovaa luettavaa


 
Camino valtaa mielen vähitellen. Satuin vuosia sitten kuulemaan, että Pohjois-Espanjassa vaelletaan ikivanhaa pyhiinvaellusreittiä ja kummasti siellä ja täällä aloin törmätä kiinnostaviin kertomuksiin, kirjoihin, valokuviin, videoihin, blogeihin. Aluksi ne eivät juuri koskettaneet, mutta pikku hiljaa ajatus vaelluksesta on vallannut mielen niin, ettei muu juuri edes kiinnosta.

Gardbergin Matka apostoli Jaakobin haudalle löytyi toissa jouluna alehyllystä muutamalla eurolla samoin kuin upea tietokirja eurooppalaisten kirkkojen ja katedraalien arkkitehtuurista, rakennustekniikasta ja taiteesta. Rufinin Vaelluksen luin viime talvena e-kirjana, mutta nyt sain sen kirjastosta Kuhankäsittelijää varten, hän ei ole innostunut sähköisestä lukemisesta. Samalla kirjastokäynnillä mukaan tarttui muutakin vaellusaiheista ja vähän pohjatietoa Espanjan kulttuurista ja elämänmenosta. Parhaillaan luen aivan ihanaa Timo Tuomen kertomusta vaelluksesta jalan halki Ranskan.

Facebookissa on suomalaisille vaeltajille omia ryhmiä. Olen ollut reilun vuoden jäsenenä Pyhiinvaellus-ryhmässä, jossa käydään vilkasta keskustelua valmistautumisesta ja varusteista ja jaetaan kuvia ja kokemuksia vaellukselta. Keväällä osallistuin ryhmän tapaamiseenkin Kumpulassa. Vaellusblogeja on ihanaa lukea, muutama onkin tässä sivun reunassa seurattavissa. Netistä olen tilannut pari pientä opasta ranskalaiselle reitille, niissä on kuvattu tarkasti etappi etapilta reitti, korkeuserot sekä kylien palvelut ja majoituspaikat. Taidamme pärjätä niiden varassa.

Ajatus pitkästä vaelluksesta tosiaan tarttuu, niin moni muukin kirjoittaja sanoo. Ehkä se on ihmiselle luonteva, sopivan hidas ja rauhoittava tapa tutustua uuteen. Ennen se oli useimmille ainoa mahdollisuus. Suomalaiset kulttuurinkeräilijät Elias Lönnrotista lähtien vaelsivat jalan uskomatomia matkoja runojen ja itkuvirsien keruumatkoillaan - ja siis ilman coretexiä ja kevytrinkkoja!

Nuoruudessa luetussa Tolkienin Tarussa sormusten herrassa taisi kiehtovinta olla kuvaus vaelluksesta erilaisissa ympäristöissä örkkejä, vaaroja ja vaikeuksia uhmaten.

Vielä en ole varma, onnistunko itse tässä unelmassa, mutta sitähän ei saa tietää, ellei koskaan lähde liikkeelle.



keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Menolippu taskussa

Syksyn suuri haave pitkästä kävelyvaelluksesta Santiago de Compostelaan on nyt taas astetta konkreettisempi, kun saimme lentoliput ostettua viikonloppuna. Lento Madridiin järjestyi Norwegianilla edulliseen hintaan. Tulostin liput paperille, että matka tuntuisi vielä varmemmalta.

Netissä olemme katselleet, että bussi Burgosin kaupunkiin lähtee sopivasti samalta lentokentältä, mutta harmi kyllä toisesta terminaalista. No Seutulaan tottuneena tämä ei aluksi huolettanut, koska aikaa vaihtoon on puolitoista tuntia, mutta netistä selvisi sekin, että terminaali 2:n ja 4:n etäisyys Madridin Barajasilla on viitisen kilometriä. Jotta tästä selvittäisiin, on reppu  kuljetettava käsimatkatavarana.

Espanjalaisten matkalippujen ostaminen on oma mysteerinsä. Vielä emme netissä onnistuneet selviytymään bussilipun hankinnasta, mutta ehkä sekin järjestyy. Edellisellä Espanjan matkalla opimme, että tämäkään ei riitä vaan lippu pitää vielä paikanpäällä jonottaen vaihtaa juuri sen bussivuoron lipukkeeseen. Jännitettävää siis riittää...

Mutta jos kaikki onnistuu, on matkasuunnitelma ihanteellinen. Bussimatka vaelluksemme alkupisteeseen Burgosiin kestää reilut 2,5 tuntia ja ehdimme sopivasti yöunille hotelliin keräämään voimia ensimmäisen päivän taivallukseen. Linja-autoasema Burgosissa on katedraalin lähettyvillä. Sieltä pitäisi löytyä ensimmäinen simpukka vaellustamme ohjaamaan.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Pieniä huomioita jaloista

Joku sanoi, että vaelluskenkiä pitäisi sisäänajaa ainakin parisataa kilometriä ennen vaellusta, Viikonloppuna kilometrejä kertyi viitisentoista muutaman kymmenen aikaisemman jatkoksi. Onneksi meillä molemmilla vaikuttaa olleen onnea kenkävalinnassa, sillä kerta kerralta tuntuu paremmalta. Netissä on vaikka kuinka paljon neuvoja, mutta lopulta valinta on kuitenkin tehtävä aikalailla intuitiolla. Netistä en uskaltanut omiani ostaa vaan halusin sovittaa rauhassa Partioaitassa. Hyvästä valikoimasta huolimatta  aivan kaikkia malleja ja lestinleveyksiä ei sielläkään hyllystä löydä. Itse päädyin leveälestisiin kalvottomiin Hanwag Alta Bunion Lady -kenkiin.

Kuhankäsittelijä taas kierteli ensimmäisessä liikkeessä aika neuvottomana, vaikka asiantuntevalta vaikuttava myyjä esitteli useita malleja. Seuraavana päivänä Sellon Partioaitassa hän vilkaisi ensimmäisellä hyllyllä olevia leveän lestin Meindlejä ja sanoi, että nämä ne ovat. Ja niin olivatkin, lesti on kuulemma kuin tehty ja muotoutuva vaahto vielä lisää mukavuutta. Molemmat valitsimme ainakin yhtä kokonumeroa isommat kengät kuin tavallisesti ja se oli oikea päätös. Pohjat ovat keskijäykät ja varret nilkkapituiset. Caminolla polut ovat kuulemma yleensä aika kovia ja vuosisatojen aikana silottuneita, joten lapinvaelluksen vaatimaa voimakasta tukea ei tarvita. Saa sitten nähdä, mutta suomalaisella metsätiellä ja -polulla nämä ainakin toimivat hyvin.

Jännittävää huomata, miten paljon pieniä tuntemuksia jaloissa voi olla, kun niihin kiinnittää huomiota. On lapsuudessa vääntynyt varvas, jonka kynnenpää osuu ainakin sukanreunaan, vaikka kenkä olisi kuinka iso. On toista heikompi jalkapöytä ja epämääräinen vaivaisenluumuhkura ja pitemmästä rasituksesta väsyvä polvi ja sisäreisi... Vähän pelottaa, miten näillä taivalletaan satoja kilometrejä, mutta täytyy edetä voimien ja tuntemusten mukaan.

Harjoittelukilometrit ovat tärkeitä siksikin, että vasta kokemuksen myötä olen oppinut nauhoittamaan kengät sopivan löysästi. Sukkiakin on täytynyt kokeilla. Nyt parhaalta tuntuu kahden sukan systeemi, jossa alinna on ohut tekokuituinen North Ice alussukka ja päällä villainen retkisukka. Mieheni tuntuu valitsevan yhden villaisen retkisukan taktiikan - molemmilla on netissä innokkaat suosittelijansa. Ehkä ohuet kompressiosukat eli lentosukat voisivat olla myös kokeilemisen arvoiset alussukkina.

Tässä muuten on hyvät ohjeet nahkaisten vaelluskenkien hoidosta, kiitos Apostolin kyydillä blogistille!